Olenpa tässä muistellut muutamana päivänä mummoani Hildaa. Kätevä ja tekevä maatalon emäntä. Olin onnekas lapsena, kun sain mummon matkassa olla ja hoidella monia hommia yhdessä mummoni kanssa. Mummo opetti mm. leipää tekemään ja aina otti mukaansa maatalon hommiin. Rakastin vasikoitten hoitamista ja kaikenlaista hommailua eläinten kanssa. Yksi sieltä mummolasta vain puuttui ja se oli se hevonen. Kuulin kyllä hauskoja tarinoita mummolani hevosista, viisaista ja työteliäistä suokeista, jotka tekivät metsätöitä. Olipa ukillani joskus hevonen, jonka edellinen omistaja oli kohdellut hevosta huonosti, mutta ukkini hoivissa heppa oli saanut paremman elämän. Kun tuo entinen hevosenomistaja oli tullut tallin pihaan niin hevonen oli aloittanut sellaisen mekkalan, että ukkini oli luullut sen hajottavan itsensä ja karsinansa. Ei ollut ruunan retku tykännyt entisestä isännän ketkusta. Mutta kun minä synnyin niin ukkini oli vaihtanut jo heposensa traktoriin eikä liinaharjoja näkynyt. Mummoni tiesi kuitenkin rakkaudestani hevosiin ja merkkaili minulle omaksi sellaisen heppataulun. Hilda-mummon kuoltua olin perunkirjoituksen jälkeen hämillä, kun isäni toi minulle taulun ja pyysi katsomaan taulun taakse. Hilda- mummo oli kirjoittanut sinne omistuskirjoituksen.
Nyt Hilda-mummo haluaisin sanoa sinulle miten kiitollinen olen sinulle monista kädentaidoista, olen toki kiitollinen äidillenikin ja Tyyne-mummolle, mutta meillä vain synkkasi eri tavalla niin monessa asiassa. Kehräämäänkin minua opetit ja muistan, että äitini neuloi minulle tosi makeen villatakin kehräämistäsi langoista. Nyt minä opettelen kehräämään ja toivottavasti voin joskus sitä taitoa opettaa eteenpäin vaikka punatukkaiselle, vihreäsilmäiselle tyttölapselle, joka haluaa osata ihan kaikkea ja jonka into on suurempi ja mielikuvitus vilkkaampi kuin voi kukaan ymmärtää ja joka haluaa pitää värikynänsä sävyt järkestyksessä.
Tässäpä vielä kuva kehräilyistäni... mitäs sanot?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti